Sanat lyrics search

Jarkko Martikainen

Virheet on tehtävä itse

Te voitte nähdä tyhjään lompakkooni
vaan ette tänne täyteen sydämeeni
siis suotta nauratte sitä
mitä tein kun leijuin eteeni
 
Ja kaikki meni
 
Ei silti yhtään pahaa sanaa lisää
en etsi toista äitiä tai isää
Jos uuden elämän saisin
kaikki tehtyt virheet varmaankin toistaisin
 
Kyllä virheet on tehtävä itse
ei puolestani kukaan muu niitä tee
ja vasta kun elämä on ohitse
virheetkin loppuvat
tai jolleivat niin ainakin ne vähenee
 
Hän häipyy siitä hotellista ensin
kai aamun tullen kamarille lensin
kun kaikki rahat oli mennyt
luoja näytti kuinka lennettiin
se vuosi niin niin
 
Kyllä virheet on tehtävä itse
ei puolestani kukaan muu niitä tee
ja vasta kun elämä on ohitse
virheetkin loppuvat
tai jolleivat ainakin ne vähenee
 
Turhaan te toistelette
eikös me varoitettu
en ollut ennustaja
en viisas vanha kettu
en tullut enkeliksi
en ihmetellyt miksi
en ihmetellyt vaan elin
elin ja opettelin
 
Kyllä virheet on tehtävä itse
ei puolestani kukaan muu niitä tee
ja vasta kun elämä on ohitse
virheetkin loppuvat
tai jolleivät ainakin ne vähenee
 

Pidän tästä paikasta

Miltäs tunti lihapäitä paeta,
katuun kaatua ja jälleen saada turpaansa syyttä?
No, sen se opetti, kuinka moni tilasi
lusikalla hyvyyttä
ja arvaan, että rekkalastikuormalla tyhmyyttä
ja jälkiruuaksi tyhmyyttä.
 
Entä miltä tuntui peiliin katsoa,
nähdä mustelma ja verta joka paikassa, kunnes
pikkuhiljaa silmät alkoi umpeen muurautua?
No, sen mä kestin paremmin,
kun peilin omistajatyttö lohdutti hieman mua.
Aloin hiljalleen parantua,
ja lauloin:
 
Onhan kuitenkin aina lopulta
aika hienoa olla elossa,
nousta ylös ja sanoa:
pidän sinusta ja tästä paikasta.
 
Näinä päivinä en enää turpaan saa,
mutta aikuisuus on joskus paljon hankalampaa.
Nyt näkee voimakkaampia vaahtosuita,
jotka mukiloivat maailmaa
ja tahtovat määrätä kaikkia muita taas
ja lietsoa tappeluita taas...
 
Silti aion täällä pitkään roikkua:
hopeareunuksissa killun enkä irrota koskaan.
Vaikka uskoa varmasti koetellaan,
niin hyvyyttä on annosteltu meihin
aina enemmän kuin pahuutta milloinkaan.
Pahuus ei pysty voittamaan
koskaan.
 
Onhan kuitenkin aina lopulta
aika hienoa olla elossa,
nousta ylös ja sanoa:
pidän teistä ja tästä paikasta.
 

Myrsky

Kun huonot päivät päihittävät hyvät
ja kauniit kasvosi vääristyvät
etkä totuuksia osaa ominas pitää
eikä sydämessäsi liikahda mitään
etkä vierelles tahdo kutsua ketään
kun mietteesi mustimmat maan poveen vetää
 
Kun voimattomuus on olemuksesi herra,
etkä keskustella jaksa hetken verran
kun tuhoisa taivas on kaikkeutes yllä
minä näen sen hyvin ja käsitän kyllä
ja kanssasi kiroan elämän ilveet
ja luoksemme pyydän nuo synkimmät pilvet
 
Ne pisaroi, tihuttaa, salamoi
myrskyn nostattaa
ja myrsky huuhtoo jälkesi niin
ettei suru voi löytää sinua
 
Myös läheiseen ihmiseen pettyä saat
helpot huijaukset haaskalintua houkuttaa
niin tuo ystävä hyvä sun sydämees pesi
että hänelle uskoit myös luottamuksesi
hän luottamustas niinkuin jätteitä vaali
tuo ystävä niinkuin syöpä tai spitaali
 
Sen myötä et helposti ihmiseen luota
vaan tulee se aamu kun et mieti tuota
kun turhuuden turhuutta mieti et illoin
ja yhtenä ylväänä nousemme silloin
ja jätämme kauaksi taaksemme heidät
ja nauramme kun myrsky tavoittaa meidät
 
Ja pisaroi, tihuttaa, salamoi
myrsky nousta saa
se myrsky huuhtoo jälkesi niin
ettei suru voi löytää sinua
 
Kun masennus makaa pedin pohjalla
ja kaipaus kolkuttelee sen alla
sinä pyörität mietteitä joissa oot maannut
toivoen ett' oisit takaisin saanut
ees muutamat minuutit, tunnit tai päivät
ja sanoa sanat jotka ilmaan jäivät
 
Ja koskettaa elävää ihoa vielä
ja palata kotiin ja hän olis siellä
ja kertoa kuinka on rakkain ja parhain
ja yhdessä surra ett' lähti niin varhain
minä kanssasi kiroan elämän lakia
tummimmat pilvetkin itkee sen takia
 
Ne pisaroi, tihuttaa, salamoi
myrskyn nostattaa
ja myrsky huuhtoo jälkesi niin
ettei suru voi löytää sinua
 
Kun pelkäät että sulle jäi vain jämä
että petosta on ihmisen elämä
minä lakaisen roskat ja puhdistan pöydän
ja toivon rippeitä nurkista löydän
ja vien sinut parhaiden ystävien luokse
jotka eivät milloinkaan karkuun juokse
 
Jotka avosylin sinut vastaanottaa
niin muistat myös sen että hyvyys on totta
ja unohdat pettymykset, turhat työskin
näet elämän arvon ja omasi myöskin
ja saapua saavat nuo synkimmät pilvet
ja ilmatarten inhottavimmat ilveet
 
Ja pisaroi, tihuttaa, salamoi
myrsky nousta saa
myrsky huuhtoo jälkesi niin
ettei suru voi löytää sinua
 

Keväinen jää

Me elämme allamme hohtava keväinen jää.
 
Aivan tavallinen Heikkinen lähti voittamaan Helsinkiin,
saisi töitä ja kämpän ja yhteyden ihmisiin.
Vuotta myöhemmin joi vaikka pullonpohjia puistokemisti joukoissa,
sitten tapahtui tappo ja kaikki sai kakkua.
Poikaparka sellissä puistelee päätään ja muistelee sameaa elämää.
 
Kun rakkautta ja rahaa on ja onnentähdet loistaa,
se tuntuu jokaisesta niin oikealta.
Ei silloin tahdo muistaa kuinka aina muutamalta,
jää pettää.
Jää pettää.
Jää pettää alta.
 
Jää pettää alta.
Aivan tavallinen neitonen asui kylässä Ukrainan,
kunnes polttivat kodin ja riistivät kunnian.
Tänä päivänä Tampereella kadulla tekee sellaisia kauppoja,
ettei niistä voi isälle mitenkään kertoa.
Tyttörukka eikai nyt muuta voi, tavallaan imitoi parempaa elämää.
 
Kun rakkautta ja rahaa on ja onnentähdet loistaa,
se tuntuu jokaisesta niin oikealta.
Ei silloin tahdo muistaa kuinka aina muutamalta,
jää pettää.
Jää pettää.
Jää pettää alta.
Jää pettää alta.
 
Ollaan tavallisia Salmisia Herreroita ja Hurskaisia,
ja turvassa ollaan kun oikein vain toimitaan.
Turvassa jollei horjahdeta tai rikota lakeja,
tai vain seota kun elämä alkaa kiristää ruuveja.
 
Kun rakkautta ja rahaa on ja onnentähdet loistaa,
se tuntuu jokaisesta niin oikealta.
Ei silloin tahdo muistaa kuinka aina muutamalta,
jää pettää.
Jää pettää.
Jää pettää alta.
 
Jää pettää alta.
 
Me elämmä allamme hohtava keväinen jää.
 

Kesäloma kellarissa

Ei me menty Kreikkaan.
Ei me menty Kreikkaan.
 
Kai rakkautemme myöskin tämän myrskyn kestää?
Jos paljon kärsii, kai myös unohtaa voi sen?
Vaan köyhän leimaa en voi meistä poiskaan pestä,
kun perheestämme tehtiin viikon ykkösuutinen.
 
Se alkoi siitä, kun koira karkaisi auton alle:
jo pelkät ensihoidot kaikki säästöt vei.
Ei sitten menty lomailemaan maailmalle.
Vaan kehdattiinko myöntää sitä kenellekään? Ei.
 
Ei me menty Kreikkaan.
Ei, vaikka väitettiin...
vaikka ovet lukkoon lyötiin
ja laukut pakattiin.
Ei me menty Kreikkaan.
Me mentiin kellariin:
siellä kanssa kalliin koiran
köyhyyttämme niin piiloteltiin.
 
Ei kai se ollut aivan hullun hommaa? Tuskin.
Yhteisen hyvän vuoksihan lymyttäisiin.
Purkeista saataisiin ruuat kuin rusketuskin
ja kuukauden kuluttua taas hymyiltäisiin,
 
vaikkei menty Kreikkaan...
Ei, vaikka väitettiin...
vaikka ovet lukkoon lyötiin ja laukut pakattiin.
 
Ei me menty Kreikkaan.
Me mentiin kellariin:
siellä kanssa kalliin koiran köyhyyttämme niin piiloteltiin.
 
Kun neljäs viikko alkoi, usko onneen karttui
vaikka ne tunnit kuin täit tervajoessa ui...
Vaan sitten sairastuit, ja kun se katarri tarttui
niin ambulanssin tilasin ja kaikki paljastui.
 
Huokaisit kaupassa: ”Onko enää rakkautta?”
kun näit julmimman otsikon.
Vaan jälkeen sen kellarin olen tässä vieläkin.
Jos se ei ole rakkautta,
en tiedä mikä on.
 

Kainuu opettaa

Yy, kaa, koo, nee.
 
Sitten viime käynnin tapahtuikin paljon lisää.
Anssi lensi kiven sisään,
Ja Ville ja Markku, nuoret miehet,
Ne lähti tutustumaan Taivaan Isään.
 
On tori ja kirkko, hiihtolatuja
Ja pienen pääkadun kännisatuja.
Kerran sen kaiken mä unhoitin sentään
Vaan nyt aamuyön haamu se kirkolta lentää,
Mittailee minua
Hymyillen,
Se kuiskii vierelläni:
”Muistatko minua?
Muistatko itsesi?”
 
Jos luulit, että menneet jättää sait,
Niin kertaamaan joudut korpimaiden lait.
Kun palata päätit, niin voitko sen kestää?
Ja kun kätesi paskaat, niin missäs ne pestään?
Pelkäätkö menneitä
Muistoja?
Voi, voi, poika pien,
Kun minä sinua
Yhä syvemmälle vien.
Pian minä sinua
Yhä syvemmälle vien.
 
Haaveilemaan meidät laittaa.
Haaveilumme lopettaa.
Meitä Kainuu opettaa.
Ryhtimme kumaraan taittaa,
Vaan ei tarkoita pahaa.
Meitä Kainuu opettaa.
 
Haaveilemaan meidät laittaa.
Haaveilumme lopettaa.
Meitä Kainuu opettaa.
Ryhtimme kumaraan taittaa,
Vaan ei tarkoita pahaa.
Meitä Kainuu opettaa.
 
Noilla kaduilla monta paleltunutta
Yötä piti pyöriä... Niiden myötä
Sai taatusti turpaansa, mutta
Myös tytön suopeutta...
 
Nyt rakkautta tunnen
Ja täytyn vihalla...
Olen hetkessä jälleen
Ihan pihalla.
Vakava paikka on siinä, kun myöntää
Että jos vaikka tän mielestään työntää
Ja mittailee suurempien kaupunkien
Suurempaa elämää,
Niin siellähän kadut on
Vain pelkkiä katuja.
Niin, niissähän kadut on
Vain pelkkiä katuja.
Muista tämä.
 
Aina se mukana kulkee
Vaikka se jäisi taa.
Meitä Kainuu opettaa.
Edestä ovia sulkee,
Mutta muutamia avaa...
Meitä Kainuu opettaa.
 
Haaveilemaan meidät laittaa.
Haaveilumme lopettaa.
Meitä Kainuu opettaa.
Ryhtimme kumaraan taittaa,
Vaan ei tarkoita pahaa.
Meitä Kainuu opettaa.
 

Kaikki me kuolemme pian

Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää,
Kiellän sen olevan viimeinen.
Kavahdan terveen järjen häivää,
Elämää vierastan, ihminen.
 
Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää,
Kiellän sen olevan viimeinen.
Kavahdan terveen järjen häivää,
Elämää vierastan, ihminen.
 
Suuria, turhia toimia piirrän,
Elämänkaarta kun suunnittelen.
Sinutkin usein mä huomiseen siirrän,
Tänään kun kanssasi ehdi olla en.
 
Ja toisten jos manalle menneen kuulen,
Vähänpä viisautta siitäkään saa.
Ikuiseksi elon onneni luulen,
Kunnes mun kummullani veisataan.
 
Ja silloin puustani putoaa viimeinen lehti,
Yö vie haaveilijan.
Hetkisen ihminen elämään ehtii,
Kaikki me kuolemme pian.
 
Ihminen on kuin kärpänen täällä,
Vaikka se toisin toivoa vois.
Varjot kun värjyvät päiden päällä,
Hetkessä huitaistaan kaikki pois.
 
Siis missä on rakas tai ystävä parhain,
Siellä sun paikkasi tänään jo on.
Kaikki me lähdemme liian varhain
Kuoleman kankeuden karkelohon.
 
Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää,
Kiellän sen olevan viimeinen.
Kavahdan terveen järjen häivää,
Elämää vierastan, ihminen.
 
Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää,
Kiellän sen olevan viimeinen.
Kavahdan terveen järjen häivää,
Elämää vierastan, ihminen.
 
Ja puustasi putoaa viimeinen lehti,
Yö vie haaveilijan.
Vain hetkisen ihminen elämään ehtii,
Kaikki me kuolemme pian.
 
Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää,
Kiellän sen olevan viimeinen.
Kavahdan terveen järjen häivää,
Elämää vierastan, ihminen.
 
Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää,
Kiellän sen olevan viimeinen.
Kavahdan terveen järjen häivää,
Elämää vierastan, ihminen.
 
Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää,
Kiellän sen olevan viimeinen.
Kavahdan terveen järjen häivää,
Elämää vierastan, ihminen.
 

Ei-toivotut laulut

Johtoporras yskäisi: ”Tässä laulussa on terroristi.
Se on monille ei-toivottu laulu.”
No, mä kannoin kitaraa. Täytyi sitten kantaa sekin risti,
että tein kai ei-toivotun laulun.
Nuori tyttö kyseli: ”Et kai enää laula kuolemasta?
Kai lopetat ei-toivotut laulut?”
Luulin, että laulan vain siitä mitä täällä tulee vastaan.
Vai teinkö ei-toivotut laulut?
 
Niistä, jotka yli jäi tai kiiltävistä kuvista pois kannettiin
teen ne ei-toivotut laulut...
Niille, joille enne mua samat rikkinäiset aiheet annettiin:
 
Ei-toivotut laulut.
Siksi, etten tänäänkään tikahtuisi arkipäiväin tylsyyteen:
ei-toivotut laulut.
Sillä jollen niitä tee, niin enpä tiedä mitä enää täällä teen.
Teen ei-toivotut laulut!
 
Voi olla että saan niskaan kylmää vettä
ja parvekkeilta perään huudetaan:
”Etkö jo lähde muualle, taivaan tähden,
ei-toivottuja lauluja laulelemaan?”
 
Joskus mietin ihmisiä, joita kiusaa aivan pienenpienetkin
ei-toivotut laulut...
Ehkä syy on minussa? Saatan olla jollain lailla sekaisin,
kun teen ei-toivotut laulut.
Sillä niin kuin itsestään saapuu säkeistöt ja jälleen soimaan jää
ei-toivotut laulut.
Ehkä niin tarkoitettiin? Ehkä annetaankin jostain ylempää
 
Ei-toivotut laulut?
 
Voi olla että saan niskaan kylmää vettä
ja parvekkeilta perään huudetaan:
”Etkö jo lähde muualle, taivaan tähden,
ei-toivottuja lauluja laulelemaan?”
 
Mutta laulan vaan.
En osaa peiliä kaihtaa
ja päätä en ryhdy vaihtamaan.
Laulan vaan:
En saata uskoa, ettei ne mahdu näin suureen maailmaan.
 

Valssi tanssitaidottomille

Yksi, kaksi, kolme, vaihtuu valssin askeleet.
Ei ne taitu, niinkuin vuodet ovat taittuneet.
Painajaisten vierasväki saapuu irvimään:
'Ei ne osaa tanssia omissa häissäänkään...'

Vaan Fred Astairekin kademielin
Tanssii taivaassaan:
Hän tanssii niin kuin enkeli,
Vaan kuollut on.
Ei voi palata maailmaan.

Vanhaherra Cohen tanssi loppuun rakkauden.
Itse suosin jatkuvuutta. Siksi tanssi en.
Jos vain toisten toiveita käyn täällä täyttämään,
Niin sekoitan vain pahemmin jo valmiin sekopään.

Siksi muita selitysten syitä kuule et:
Vain toisilleen on mies ja nainen
Ja vain toisilleen tilivelvolliset
Tällä matkalla, jossa näin

Ylämäessä tönin sua eteenpäin,
Alamäessä vauhtias' jarrutan...
Vaikken kanssasi tanssimaan oppinut,
Opin enemmän: opin sinut.

Jotkut käyvät ulkokultaisuuttaan vaalimaan:
Sääntökirjaan tartutaan kuin lapseen hukkuvaan...
Kurttuotsin etiketin mukaan eletään
Ja jos se etiketti petti, sitten itketään...

Kuka häissään oli päissään? Aivan sama se,
Kunhan matka yhteinen on,
Eikä kesken jää matkan varrelle...
Tälle matkalla, jossa näin

CHORUS x2

Yksi lysti muulle, nyt kun kaksi on perhe.
Siirto siitä mihin vain on mahtava erhe.
Ja yhden väitteen vielä laulaa tanssitaidoton:
Alku kangerrella saa, jos loppu kaunis on.

Vahvin riippuvuus

Minne silloin päätyisinkään ilman sinua,
kun kaikkeus tuntuu pahaiselta kaatopaikalta
ja kaikki arvokas on arvottoman peitossa…
Ei niitä sieltä omin neuvoin osaa tonkia.

Roikkuu voimalinjasta tuo pienenpieni lepakko:
hädissään, kun voimat ovat kai ehtymässä jo.
Tämä tunne, jonka tunnen, lienee samankaltainen.
Jos kysyt syytä siihen, niin minä vastaan: tiedä en.

Vaan kun maailma näyttää harmaalta,
niin sen uudeksi luot, värit saat palaamaan.
Sieltä kutsut mua
ja minä kutsun sua vahvimmaksi riippuvuudeksi,
omakseni, jollaisesta en eroon tahdokaan.

En tiedä, uskoako ukko Ylijumalaan.
En usko jälleensyntymiin tai kaitselmukseenkaan
mutta uskon kyllä meihin ja sinuun etenkin.
Uskoin silloin kauan sitten jo, ja vieläkin.

On siunaus, että rinnallasi ryhdyin kulkemaan
ja että syttyi riippuvuus, joka voimistuessaan
nostaa uskon että tahdon sortuneetkin pystyttää
ja vaikka usko häilyväistä on, niin tahto jää.

Taas kun maailma näyttää harmaalta,
niin sen uudeksi luot, värit saat palaamaan.
Sieltä kutsut mua
ja minä kutsun sua…
Kutsun vahvimmaksi riippuvuudeksi,
omakseni, jollaisesta en eroon tahdokaan,
jollaisesta en suostu luopumaan.

Sivut